"Lepoa tahdon, unta tahdon."
"Vihaatko elämää? Kovaa olet kokenut ja okaita sinä olet niittänyt, rikas naapurisi sinut talostaan hääti, maineesi tahrasi ja voimasi varasti."
"Enkä vihaa. Vitsa hän oli, hyvä vitsa. Anteeksi annan hänelle, hän esti minua itseilosta, ja unta ei hän ole minulta varastanut. Silmäini alla lapseni kasvoivat ja päivänpaiste oli minun huoneessani, jos ulkona oli pimeys. Maailma lapseni vei, se on elämän määrä. Talvi on nyt minussa ja viha rinnassani kuollut."
"Pelkäätkö minua? Kynttilä palaa pöydälläsi?"
"En pelkää. Tupaani tahdon katsella, silmäni hyväilee ovea, jota elämänlanka kiertää. — Ehtiiköhän se ensi jouluksi kellon luo. — Oveni kautta lasteni nuori nauru kulki, elämä oli hyvä vieras, joka pellonpientareelta lempeästi työtäni katseli ja antoi minulle päivien työssä unohdusta ja iloa, hyvä vieras, joka illan tullen istui vierelleni tarinoimaan kuin isä ja veli. Ikkunata katson, joka minulle aina hymyili ja oli minun toinen silmäni, pöytää katson, jolla leipäni pyhänä lepäsi, kelloa katselen, jonka sydän tykki omani kanssa. Tämä huone on minun muistojeni pyhäkkö, siksi sitä katsella tahdon, ennenkuin täältä lähden."
"Oletko jo katsellut?"
"Olen, sammuta kynttilä! Kiitos, että tulit, olet yhtä hyvä minulle kuin elämänikin oli!"
Ja kuolema sammutti kynttilän ja oli ikäänkuin tupa olisi elänyt ja sen seinät olisivat itkeneet. Hellällä kädellä katkaisi kuolema mökkiläisen elämän langan, joka oli hienompi hienointa kuninkaan silkkirihmaa.
Kuolema kulki taas pihalle, poisti heinätukon kulkusesta ja ajoi rikkaan miehen taloon; koleasti soitti kulkunen: minä vien, minä vien. Hän koputti ovelle, se oli pönkitetty. Mutta kuolemata ei estä rautalukot, ei kivilinnat, eikä hiushienot saivarrukset. Ovi aukeni itsestänsä ja niin kulki hän monen lukitun oven lävitse ja tuli viimeiseen huoneeseen.
"Ken siellä?"