Harvoin siinä sana väliin sattui, harvoin kirkastuen katseet yhtyi, Heli liikkui kaartain kartellen, päähän päästyänsä askareen heti kiihkeästi uuteen ryhtyi.
Kuin hän etsinyt ois tutun turvaa Ismaa katsoi hän nyt leppeämmin, haasteli kuin sisar veikolleen, silloin harmaan silmän syrjästä esiin kumpusi kuin kaste lämmin.
Silloin laikahteli miehen mieli, nyt hän iloisemmin tarttui auraan, vaikka paadet puhki kyntäis hän soita, murroksia möyrien, että Helinä sais aina nauraa.
Sillä armaan Helin heljä nauru oli kaunein päivänpaiste hälle, korven kasvatille vilussa, niin hän iloitsi kuin päässyt ois hiukan onneansa lähemmälle.
Ei hän enään käynyt umpimielin aina miettien ja kairamoiden, saattoipa hän joskus joutessaan veikastella rentomielenä pihamaalla kanssa kasakoiden.
Kiekot tiellä kieppui lauvantaisin, päättyneet kun oli viikon vaivat, kortit läiskyi, nopat kierivät, kylän lapset Mishkaa seuraten pieneen suuhun sukaria saivat.
Mishka, välimies ja kompaleuka aina naurusuuna pilaa pisti, töyryn-Tiitalle hän viinaan möi kruunun kaurat, itki iloissaan, soitti, lauloi, joi ja silmää risti.
Nukkui taivasalla, minne sattui, heräs nurmella ja tuskaa kärsi, vajaan hoiperteli suruissaan, painoi rintaa vasten Mustan pään, kun se vajan seinää yöllä järsi.
Silloin sammalsi hän Mustallensa: "Musta raukka, taas oot puuta syönyt, isäntäs ma oon ja veikkos myös, häijy isäntäsi Mishka, niin, veikkos kaurat taas on myrkkyyn myönyt.
Soh, soh, Musta, ollaan ystäviä, nyt sen lupaan, en oo toiste heikko, pyhä Jyrki, pyhä Miikula anteeks antaa suuret syntini, vaikk' oon vanha aituri ja peikko!"