Ja hän itki Mustaa silitellen hoippui hiljaa makuu-aittaa kohti, Kuisman vierelle hän venähtyi, vielä unissaankin puhuen vanhan sydämmensä synnit pohti.
Taikka nauroi parta leväällänsä, kuului kuorsaus ja maiskutukset, niin se nukkui urho iloinen, mutta huomenis jo unohti kaikki öiset, kauniit lupaukset.
Niin ne päivät pyöri Sankolassa niinkuin kuplat Kiljanvirran veellä. — Anivarhain kerran Helinä huuhtoi laiturilla poukkujaan, kodan sauhu kiersi törmänteellä.
Paljain käsivarsin kumarassa Heli huuhtoi helmat käärittyinä, virran laineet liiti liplattain haapain valkohelpeet pinnallaan kylpyhilpehinä vesikyinä.
Isma oli mennyt takamaille, kaikki väki hääri ulkotöissä, liinat, paidat loisti pensailla, päivä myllynseinää valaisi, virta kiilsi kultahelmilöissä.
Aamun iloksensa Heli lauloi, niin se laulu oli kirkassäinen kuin on kisamieli pääskysen, kun on yllään taivas sininen, allaan metsämökki yksinäinen.
Niin se neito lauloi eikä nähnyt, että Kuisma tuli lehdon kautta myllyrantaan hiljaa ratsastain, eikä Heli nähnyt innoissaan, että irti oli vanha lautta.
Tuli nousu-aalto, pitkäpyrstö, joka tukeet työnsi rantamaasta, lautta liukui kuin sen imenyt syliinsä ois ahne kurimus ja sen pyörteisiinsä tahtois laasta.
Ratsu piehtaroitsi nurmikolla, Kuisma vihelsi ja katsoi jokeen, kuuli hätähuudon kimakan, huomas Helin virran keskellä, juoksi, juoksi päähän myllytokeen.
"Herra, hyvä isä, auta, auta!" huusi Heli, tarttui ahvenheiniin, rannat juoksi hänen silmissään, alemmaksi liiti laituri kuin se syöksyis kallioisiin seiniin.