Kuului myllyrattahien kolke, kuohun kohina ja padon pauhu, kihon kaste silmän sumensi, niinkuin virrasta ois vilkunut ruma kaihisilmä, kalman kauhu.
Heli muisti kaikki ilonpäivät, jotka seitsentoistiasta hurmaa, perhoisleikit, kisat kesäiset; nytkö nuorena hän suistuisi riemun tanhuvilta mustaan surmaan!
Sielukellot soivat korvissansa, alttarilta äidin kasvot loisti, vuodet ohi vieri vaiheineen niinkuin sieluun heijastunut ois koko elämä, min aatos toisti.
Virran niskaa kohden lautta kiiti, Heli kaikki laski Herran huomaan, siunasi ja sulki silmänsä, kuului kolahdus ja laituri soljui kurimuksen päältä uomaan.
Myllyruuhen puulla seisoi Kuisma keksi kädessä ja iskun antoi, nosti notkeasti Helinän niinkuin haahkan hienon untuvan sekä rannan ruovikolle kantoi.
Kalpeena kuin kuutamolla kielo tainnos-unen usviin Heli vaipui, virta soitti vielä korvissaan; kasvoillansa vilkas väristys Helin ruumiin yli Kuisma taipui. —
Mutta Heli souti unen mailla kaukaisia suvantoja kohden, kultaperhot läpi kasteen lens, yli kosken liljakuohujen värjyi vesikaaren seitsenhohde.
Äänen Heli kuuli päänsä päältä, kuiskeen suhuna se kaukaa sointui, tunsi käden lämmön hiipivän yli kasvojensa hyväillen, auki silmänsä hän loi ja tointui.
Niin hän heräsi ja Kuisman katse lepäs liekkivänä kasvoillansa, sinikellot heilui yli pään, veri poskipäihin palasi, kun hän nousi peittäin poveansa.
Ja hän värisi kuin viluissansa kuin ei vaaran pelko viel' ois poissa, ohi Kuisman virtaa katsoi hän varpaan päällä santaan piirrellen, hiukset kasteessa ja kiemuroissa.