Siinä seisoi hän niin neuvotonna kuin ois halu ollut käydä luoksi, kirkas kiitos loisti silmistään, nauroi hämillään ja katsoi taas, kääntyi ympäri ja — lehtoon juoksi.
Kuisma huhuili ja jäämään huusi, Helinän jo lepänoksat peitti, Kuisma vihelteli hyvillään, hymähti ja tarttui satulaan, jalan kiihkeästi yli heitti.
VIIDES LAULU.
Oli mittumaarin armas aatto, veikeä ja vehmas oli maa niinkuin simasuinen sajasneito tarjotessaan kisakumppanilleen tulomaljaa maahan kuohuvaa.
Joka ovensuulla limot loisti, pihall' lehtimajat vihannat, pitopuhtaat oli laarit, aitat, lattialla tuoksui havunoksat, pesänsuulla tuoreet katajat.
Iltaruskon kultapäärmi hohto liukui yli rannan halavain; Sankolass' ei nuorten nauru soinut, sillä kaikki oli katsomassa kenttäharjoitusta kasakkain.
Siellä tomahteli rantatanner alla heilimöivän vainion, sadan ratsumiehen tummat rivit tomupilveen peittyi, kuului kopse neljänsadan kepeen kavion.
Kumarassa arovarsoillansa hurjaa kyytiä lens kasakat, välkähdellen väilyi keihäsmetsä, torvi toitotteli tulta suoniin, rajut huudot sekaan raikuivat.
Villi kiihko loisti kasvoiltansa niinkuin tuuli sotaviestin tois kotimailta, Donin rannikoilta, miehen korkuisilta heinikoilta, niinkuin kenttä aava aro ois.
Niin he pölyn sekaan sukelsivat muistamatta koti-ikävää, muistamatta vehnävainioitaan, nuorikkoa, idän mustasilmää, joka valitulleen hymyää. —