— "Katsos Heli, katsos!" virkkoi Sanni, "kuinka hyppii Kuisman hevonen, tukka heiskuu hänen otsallansa, lumivalkoisina hampaat hohtaa alta sysimustain viiksien.
Niinkuin valettuna ratsun selkään Kuisma kannuksensa kylkiin lyö, noin hän sormiansa koukistaapi kiristellen tupsusuitsiansa, alla leuvan heiluu nahkavyö.
Nyt hän maahan heitti hansikkansa, tuolla pamppuinensa Mishkan nään, mutta tuolta jälleen Kuisma karkaa, maahan kumartuen satulasta sieppaa hansikkansa lentäissään.
Jestas sentään, sitä ketteryyttä, — miksi, Heli, kätes vapisee? — Kuisman vertaa ei oo missään maassa, uhoin, kaunein on hän kasakoista, nyt hän sulle, Heli, viittailee!
Kas, kas, seisaallensa Kuisma nousi, — mutta, Heli, ethän kuulekkaan, — nyt hän selkää pitkin kyykkii, hyppii tanssiaskelia matkimalla niinkuin tukkipoika lautallaan!"
Niin se supatteli huuto-Sanni, hiljaa Heli seisoi sivullaan puhtaana kuin ensi metsäntähti valkoisessa pyhäröijyssänsä, sinikukkaisessa hameessaan.
Liinankulman alta silmä säihkyi, päässä huumauksen tunsi hän, suven suloisuuteen rinta riutui, tunsi tunteen rajun kevättulvan sydänlähteiltänsä läikkyvän.
Niin hän silmin seuras ratsastusta ja hän heltyi herkkiin unelmiin, kauvas, kauvas hänet ratsu veisi yli monen virran, monen kuilun metsiin hämäriin ja salaisiin.
Sinne revontulten kylmään maahan kiitäisi hän kauvas pohjoiseen, minne kerjuuteitä lasna käyden kodin tulipalon hurja hohde kauvas taakse näkyi himmenneen.
Sinne suurin siivin aatos lensi taakse peninkulmaan taivalten, siellä muistoissa hän vielä kulki ohi sammaleisten rahkasoiden, ohi sumuisien seutujen.