Kuuli mustain metsäin raskaan humun, näki veripunertavan kuun, pilven aavevarjot sarven päissä, kuuli kirouksen, joka ajaa kulkijata mieron seikkailuun.
Tunsi elonjanon polttotuskaa, joka maantien lapsen kiihkoon saa etsimähän onnen kulta-oksaa, joka polulta se viekoittaapi, joka risusta se ripsahtaa.
— Niin hän ratsastajan kanssa kiitäis sinne, miss' on onnen oudot maat, kirkkaat pohjanpalot tuohuksina, raikkaat pakkaisviimat kannuksina, heppa, heppa, hei, nyt lentää saat!
Heli puristeli Sannin kättä säikähtyen hurjaa aatostaan, silloin ratsuparvi ohi laukkas, Kuisma kumartui ja kukan heitti, kylään karahutti ratsullaan.
"Heli, tänään oot niin kummallinen", huusi Sanni, "saithan kukkasen, tule keinulle, jo leikki alkaa, Kiljanvaaralla jo palaa kokko, Heli, Heli ole iloinen!"
KUUDES LAULU.
Keinu heilui, helmat, letit leiskui, vuorella jo nuoret hilskaroi, pensaat rattosasti rasahteli, Heli piirin keskell' liehueli, vyöllä helmet sekä soljet soi.
Heli tänään oli kisan kiivain, hilpeä ja huima juostessaan, monen käsi häntä piiriin pyysi, monen sydämmen hän heti hurmas heleällä avonaurullaan.
Tuntui kuin ois satu-aikaa soineet vanhat satalatvat, harmaat puut, oravatkin kieppui polskan mukaan, metsäkyyhkyt tanssi kuherrellen, jänökansan oli nauruss' suut.
Mutta Kiljan peikko, naavahattu, ilon kade, rosorintainen, repi jäkälää ja katinkultaa, kulki murroksissa murahdellen, riensi räminällä korpehen.