Peikon kantapäillä ilkkuellen juoksi kaijun viekkaat tyttäret korviin karvaisihin toitotellen kaikki piirilaulun säveljuoksut, kaikki salaisimmat kuiskehet.
Mutta tulilla vain telme jatkui, siellä Mishka tanssi brishakkaa, milloin kyykkysiltään jalkaa heitti, milloin ponnahutti polven ilmaan sekaan luikkaellen: hii ja haa!
Taikka löi hän nahkahelistintä, jossa vaskipallot helisi, vasten otsaansa ja kyynärpäitä, kulahutti taskuleilistänsä, pyyhki partaansa ja irvisti.
Korkeemmalle tuli kiemurteli, korkeemmalle heilui keinukin, sylist' toiseen lensi Heli nuori, tuskin maata koski kengän kärjet, niin hän kaikist' oli iloisin.
Mutta äkkiä hän kujemielin riensi piiristä ja piilottui, läpi tiheikön hän pujottausi, taakse huminahan huudot vaipui, nyt hän hiljaisuutta kummeksui.
Kautta metsän kiersi sinisiimat, mikä hämäryys ja viileys; niin hän saapui pienen solan suulle vielä tanssin hehku poskillansa, rinnass' outo, tyyni tykytys.
Maahan istahti hän sammalille, siinä lasna usein istui hän, katsoi suvipäivän kultakerää, näki avaruuden suuren silmän ruusutarhoihinsa häipyvän.
Käden nojaan Heli päänsä laski, kuului kohina ja risahdus, — yli sanajalkain Kuisma hiipi silmiss' intohimon ahne tuli, huulill' liehakoiva viekkaus.
"Heli, Heli, vihdoinkin sun löysin, älä pelkää, kaunis Helinä, sua etsin niinkuin kadonnutta, sinä lymylintu, arkasiipi, suo mun kanssas kerran kävellä.
Aina siitä asti, kun ma näin sun, sua pyysin, etsin silmilläin, sydäniloni sa olit mulle, kaunis käydessäsi aitan tiellä taikka kaivon luona, ystäväin."