Sanoi niin. Vaan vielä portailla haasteli hän hetken Isman luona: "katso, ettei rengit riitaa haasta, kasakoilla luonto on niin tulinen; omat appeet niill' on, oma muona!"
Pian istui kaikki ruualla, perhe, palvelijat vieretyksin, Isma leivän taittoi äännetönnä, Heli vilkastui ja vuoroin vaikeni, vihdoin huuto-Sanni puhui yksin.
— Tuntui niinkuin yli Sankolan levotonna leyhynyt ois tuuli, veriruskeena se päivä laski, kuului kasakoitten laulu riihestä, yöllä luhtiinsa sen Heli kuuli.
Ei hän unta saanut silmiinsä, huutotyttö puoliunta nukkui, putouksen pauhu kumahteli, yöstä kuului ääni huilunpehmeä, luhdin tuomipuussa käki kukkui.
Sanni vuoteeltansa havahti: "kuules, kuules, Heli, käki kukkuu, kaukokäki ain on onnen käki, kotokäki tuopi surman siivissään, ken sen ensin kuulee, ensin hukkuu!"
"Nukkumaan sua käki kukkuu vaan, muuten Kiljan peikko vie sun varmaan", ilkkui Heli, vaan ei unta saanut, valvoi kauvan käen ääntä kuunnellen kajastaissa öisen taivaan, harmaan.
Kun hän väsyneenä vihdoinkin kiinni sulki kauniin silmäluomen, unissaan hän näki kaksi silmää, läpi tuliloimien ne paloivat niinkuin aamun säteet läpi tuomen.
NELJÄS LAULU.
Hiljaa päivät hiihti Sankolassa, keveästi astui Heli nuori kanatarhan läävän väliä, Kuisma vihelteli vajassa, kauroja kun hevoselleen suori.
Vihelteli aron säveleitään, illan ikävöivää kaukomieltä, katsoi iloisesti Helinää kujerrus ja kuje huulillaan neidon palatessa kaivotieltä.