Kuisma satulasta solahti sukkelasti niinkuin puusta näätä, pyyhki taputellen ratsun kaulaa, katsoi ympärilleen katsein kiehtovin, astui pirtin puoleen suoraa päätä.
Kuisma oven auki tempasi, näki liepeet vain, mi vilahteli, vieruskamarihin Heli juoksi, hameet hulmahteli yli kynnysten, huoneest' toiseen kannus kilahteli.
Mikä ahdistus ja hämmennys, veri sykki immen ohimossa, silmä kaikkialta suojaa etsi, Heli kangaspuitten taakse lyyhistyi piillen talon takakammiossa.
Niin hän kyyhöitti kuin kyyhkynen, jolle haukan huuto on jo soinut, Kuisman katsoessa läpi lointen, ja ne silmät pisti häntä tulellaan, huutanut hän oisi, vaan ei voinut.
Kuisma nauroi, kysyi isäntää, tahtoi kasakoilleen majoitusta, punoi viiksiään ja jälleen nauroi, Heli seisoi niinkuin mykkä kysymys, katse rauhatonta rukousta.
Heli hypisteli huiviaan hiljaa helistellen avaimilla, Kuisma keikahteli koroillansa, Helin korvalehdet paloi ruusuina kuin hän tavattu ois piilosilla.
Pois hän syöksyi läpi huoneiden, hengitti ja tunsi kevennystä, väentupa oli tyhjä aivan, Isma ilve suussa seisoi kuistilla, katsoi kasakoitten temmellystä.
Vajasta jo kuului kumua, hevot iloisesti hirnakoivat, piiat lyhtehiä riiheen kantoi, toiset aitasta vei talon kaluja, toiset kirstujansa pihaan toivat.
Sankola se seisoi pihalla, Heli luokse lensi juoksujalkaa ja hän kasvattajan käteen tarttui, sanoi hätäisesti taakseen silmäillen: "isä, isä, mikä tästä alkaa!"
"Lapsikulta, mitä liverrät, ei ne tänne tulleet meitä lyömään, ei ne pistä sua piikeillänsä, vaikka mustia ne ovat muodoltaan; pöty pöytään, tyttö, lähtään syömään!"