"Voi, mua onnetonta, jätä rauhaan, etkös kuule, minä huudan… ei…" Kuisma kuihutteli, vaati, vannoi, Heli turhaan torjui… huusi, itki, Kuisma suulle käden väen vei…
Mutta tulilla ei laulu laannut, Isma yksin seisoi, mietti vaan varhaisia paimenvuosiansa, jolloin kerran metsäneitoselleen soitteli hän tanotorvellaan.
Niin ne vuodet oli tulleet, menneet taakse taistelun ja raskaan työn, Isma muisti monet juhannukset, monen riutuvaisen suvi-illan, monen epäilyksen mustan yön.
Mykkänä hän oli kauvan käynyt, ratkaisuun hän tahtoi päästä nyt, silmin etsi hän nyt Helinätä, parvessa ei nähnyt armastansa, minne piiristä lie hävinnyt?
Isma muisti vanhan lempipaikan, mistä Heli katsoi laaksohon, sinne aikoi hän, kun lepikössä Kuisma vastaan tuli keikahdellen: — "Kuisma, näitkö, missä Heli on?"
— "En oo nähnyt —, minne miehen kiire? En ma hempujesi paimen lie, ehk' on lammas muiden laitumilla…" — "Varo sanojasi, kiero Kuisma, muuten saatana sun vielä vie!"
Sanoi Isma; painui metsän rintaan murahdellen tiellä itsekseen, löysi solakummun, vaan ei neittään, huomas pirstoellut pensaan varvut sekä sammalissa syvänteen.
Pois hän kulki niinkuin uroskarhu, jonka talvimajaa möyritään, alas laaksoon purren hammastansa, jos ois Kuisma silloin eteen käynyt, oisi Isma lyönyt veitsellään.
Luhdissansa kädet päänsä alla Heli tuijotti vaan kattohon, ruumis vavahti kuin polttehissa, yli sielun oli myrsky käynyt, nyt hän vaiti oli, hervoton…
Vaan hän säpsähti kuin käärme pistäis, ovilautaan Isma koputti kuiskaten kuin jostain haudan takaa: "Heli aukaise, miks et sä vastaa, hetken haastaa tahdon kanssasi!"