Vaan ei vastausta Isma saanut, läksi niinkuin lamaan lyöty ois. — Mutta vuorella vain kisa kiihtyi, Mishka joi ja soitti sirmankkaansa, harmaa sauhu leijui puihin pois.
SEITSEMÄS LAULU.
"Vielä tuoppi viinaa!" puhui Mishka Tiitan mökiss' syksy-yöllä päissään, "tääll' on elämä kuin paratiisi, juoppas Isma, mies on parhain peijaisissaan, pahin vieras on hän usein häissään. —
Jollet hiiskahda, niin kerron sulle: Busulukin rannall' Ukrainassa, kotikylässäni Kuisman kanssa juoksin arolla kuin huima villivarsa kaiten lammaslaumaa aivan lassa.
Kujan päässä seisoi savimaja, siitä ohi vein ma usein karjan, yli viinitarhan päivä paistoi, mutta akkunassa läpi köynnöksien näin ma solakan ja sorjan Darjan.
Darja itämaiden tumma ruusu, elämäni, armas aurinkoni, valtavanhempien valitsema, liekuss', alla pyhän kuvan kihlattuni oli pyhitetty morsioni.
Kilpaa kasvoin minä varsan kanssa, usein satulaan ma Darjan nostin, usein istui hän mun polvellani, levoton hän oli niinkuin Mustameri; Tsherkaskista jo ma kihlat ostin.
— Juo ja naura, Isma, naisen mieltä! — Kaulaan kietoessaan valko-kättään nainen päihdyttää kuin viekas viini, hän sun hurmaa rintojensa rypäleillä, oikun orjatar sun kesken jättää. —
Tuli yrttitarhaan kaunis käärme, Kuisma kiiltokarva, musta kettu, näin hän sanoi mulle ilkkuellen: 'helppo saalis sulle on tuo kasakkatar, jok' on liekussa jo vannotettu!
Varsa väliä! Ma valheeks saatan, että vanha rakkaus ei ruostu, en oo Kuisma enkä vaimon saama, jollei vihillä jo kolmen viikon päästä minun omakseni Darja suostu.'