Juokse hoikkasääri, kultakarva, valjeta jo alkaa taivaanranta, et sä enään hirnu tammallesi, etkä kirkolta sä enään koskaan kanna uskotonta, maire morsianta!
Katsos, mustat linnut eelläs entää, kohta seljälläsi korpit koikkuu, lennä, lennä, hepo, surman suuhun, rakkaus on myöty, rakkaus on kuollut, ristinpuulla kylmä ruumis roikkuu!
Vedin pistoolini putkivyöstä, kaksikesäisen ma varsan ammuin, tanner punertui, kun hengen heitti, silmä sammui. — Aron takaa päivä nousi, silloin minussakin jotain sammui.
Silloin vannoin kerran kostavani kovan kohtaloni, häpeäni, siksi Kuismaa niinkuin synti seuraan, häntä vihaan niinkuin murhantekijätä, hän on tahrannut mun elämäni.
Sillä Kuisma on kuin vuorisissi, joka salakähmää lyö ja ryöstää, rotkon luolaan kiskoo kalliin aarteen; ajan armastaa hän, sitten väsyneenä naisen heittää niinkuin kukan vyöstään.
Varo Kuismaa, Isma, varo Kuismaa, kauvas ulettuvi Kuisman käsi, häll' on tuntosarvet, tuntee naisen, katso, ettei iske metsäkyyhkyhysi, silloin hukassa on Helinäsi!" —
Niin se Mishka kertoi syksy-yöllä, Tiitan mökissä kun viinaa maistoi. Isma läksi, kulki kujaa pitkin; yli saunojen ja vanhan vesimyllyn virtaa hopeoiden kuu jo paistoi.
Tulipunaisina haavat hohti, nahkasiipat lensi riihen yli, peltosängen kaste kimmelteli, mutta vuoren takana kuin jousen kaari häämöitteli metsän musta syli.
Sankolassa kiilsi ruokakello, hiljaa viiriin soitti öinen tuuli, pihan varjopuolta Isma kulki, luhdin solassa hän näki miehen varjon, kuisketta hän tuomen takaa kuuli:
"Hyvää yötä, Kuisma, älä viivy, korvat puilla on ja itse yöllä, katso taakses, varo askeleitas, varo varjoja, ne salaa salamoita, pitkä puukko heiluu Isman vyöllä!"