"Älä pelkää, hellä Helinäni, minä keihäälläni puuhun naulaan, vaan en hanki minä turhaa riitaa, kunhan vielä kerran tulet, tupuseni, lymylintuseni lennät kaulaan."
Lyö kuin leimaus ja tapa kurjat! — kuiskas häijyt henget helvetistä Isman korvaan; mutta hyvät henget: anteeks anna, muista, Heli viel' on nuori, pakene ja puukko tuppeen pistä!
Ja hän väistyi kiusauksen ääntä, Kiljanvaaralla hän samos' yössä, paadet jyrkänteeltä laaksoon työnsi, niin hän kauvan riehui puiden nyrkkiänsä, varhain aamulla taas reutoi työssä.
KAHDEKSAS LAULU.
Heli kotiin astui kirkolta iltahämärässä lauvantaina, vaan ei käynyt hän nyt unelmissa otsin avoimin kuin rippineitsyt, jot' ei himmeimmätkään huolet paina.
Ohi töllien hän kiiruhti huivi silmäin yli painettuna, poissa oli silmän kirkas sävy, poissa askeleiden kevyt sointu, poskipäillä hehkui sairas puna.
Kuuset latvaa puisti suruissaan, haavat värjyi soimausta soiden, metsä kuiskasi ja kummitteli, kotihaasta kuului häijy nauru syksykiimaisien harakoiden.
"Hähhähhää", ne nauroi, "hähhähhää! sinä Kuismalta oot kihlat saanut, miksi sormuksesi kirstuun kätkit, luhdiss' salaa sitä päivin katsoit tai kun yksin olet yösi maannut?"
"Voi te kullan kiihkeet harakat, kylmä pilkkanne ei voi mua viiltää, Kuisma isällensä kirjan laittoi, joulun joutuessa sana saapuu, silloin sormessani kihlat kiiltää!"
"Hähhähhää, sä neito siveä, pahat aavistukset mieltäs hyytää, Kuisman katse sua illoin karttaa, Kuisman tuhlaava ja runsas käsi laimeten sua lemmen leikkiin pyytää!"