"Heretkäätte pahat parjaajat, naurakaatte muille neitosille, Kuisma ilon tuopi tullessansa, kevättalvella jo kaunis Kuisma vie mun vieraan kirkon alttarille!"
Niin se Heli syksypolulla kävi sydämmessään käräjöitä, katumus ja uhma vaihetellen syytti, sääli muistutellen hälle tuskan päiviä ja ilon öitä.
Tietä astui hän jo tyyneemmin, pois jo harakatkin lensi puulta, silloin outo melu korviin sattui, kirous ja sadatusten tulva kuului hämärässä raitinsuulta.
Kylän miehet sekä kasakat seisoi vastakkain ja sappi kiehui, kivet vingahdellen maata viisti, heilui kartut sekä aidanseipäät, muiden etupäässä Kuisma riehui.
Naapur'renkiä hän rintaan tarttui, joka pukareista oli paras: — "miksi löit sä, koira, kasakkaamme?" — "Itse koira liet ja lemmon ruoja, miss' on kasakka, se heinävaras?"
Miehet kiroten ja mylvien hyppi hihkuellen Kuisman luoksi, kasakat ne hoki aseitansa, kuului kumaus ja nyrkin läiske, Mishka kielteli ja väliin juoksi.
Silloin Isma juoksi myllyltä pölyisenä jauhosta ja hiestä kylämiesten läpi tietä tehden: "miehet, hoi, jo laatkaa riehumasta, monta teit' on vastaan yhtä miestä!
Sinä Kuisma, anna sisus käydä, kukon kannuksia ei oo mulla, vaan on työssä sierottunut nyrkki, lyö kuin mies, vaan heitä ratsupiiska, tässä seison, Kuisma, anna tulla!"
Musta-Mishka väliin ehätti: "järkimiehet, mistä vimman saatte, ei oo tasoitusta tappelussa, mitelkätte varsin voimianne, kunnon kumppaneina painikaatte!"
Riihen eessä ristipainihin Kuisma, Isma kädet yhteen löivät niinkuin kaksi vahvaa karhun poikaa leuka olkaa vasten ottelussa, että korkoraudat säkenöivät.