"Tuki suusi, herja, hävytön, sinä tulit niinkuin susi luhtaan, sinä tahmasit mun taivahani, muutit helvetiksi elämäni, veit mun enkelini lumipuhtaan.
Älä luikerra, vaan kavahda, tiedän kaikki, välttää koitat turhaan, nyt en pelkää edes perkeleitä, rukoile, jos ruma sielus saattaa, sulle himon ääni huutaa murhaa!"
Isma karjasi ja kiehahti, läpi ruumiin kävi voima vihan, ja hän ravisti kuin raivohullu, nosti Kuisman ilmaan yli päänsä kantain häntä yli nurmipihan.
Niin hän heitti hänet maahan suin niinkuin tahmean ja märän kintaan, sylkäsi ja syöksyi kimppuhunsa kolkutellen Kuisman takaraivaa sekä polven painoi vasten rintaa.
Heli esiin juoksi piilostaan salaa, näkymättä niinkuin luoti, sysäs Isman käden kauvas luotaan, itkien hän heittyi Kuisman viereen, jonka suusta verta maahan vuoti.
Kuisman silmiä hän suuteli ja hän huivillansa huulta pyyhki, "mene Isma", sanoi Heli hiljaa, "en sua nähdä tahdo tämän jälkeen!" Heli peitti kasvonsa ja nyyhki.
"Heli raukka, säästä kyynelees, turhaan vuotavat ne kurjan tähden, vaan ei viel' oo tullut tilin hetki, vielä vimmani ma irti lasken, sinun tahdostasi nyt ma lähden."
Niin hän sanoi, lähti kuohuissaan myllytietä niska kumarassa. Onneton se oli syksy-ilta, rauha, onni oli pakosalla, suru koturina Sankolassa.
Niinkuin paha salakirous painoi Sankolassa monen mieltä, levotonta silmää uni vältti, myllyrenki näki pihall' yöllä mustan koiran, joka juoksi tieltä. —