Tieltä kuului talven kirkkaat tiuvut, pakkanen se ajoi nurkkiin lyöden, missä hengitti, niin ruudut jäätyi, mihin katsoi, seinät huurtuivat, viima vinkui harjahirttä myöden.
Metsäkyläss' oli hyisen hiljaa, harvoin matkamiehet ajoi reessä, virran reunall' loisti hienot hilseet, vanha myllynkatto lumessa, jäiset vesirattaat seisoi veessä.
— Sankolaan jo joulupyhäin eellä kasakoille muuttokäsky tuotiin, päreet paloi nurkkapihdeissänsä, miesten varjot taittui orsihin, tuvass' iloittiin ja joukoin juotiin.
Kasakat ne eron huumehessa päästi huuliltansa naurun raikkaan, yli honkapöydän viinaa virtas, Isma joi ja hautoi halujaan, musta-Mishka tarttui balalaikkaan.
Mutta kahden pirtin karsinassa Kuisma keimaeli Helin kanssa soudatellen häntä polvellansa, sinne Isma kasvot tulessa katsoi synkkä leimu katseessansa.
"Heijaa, Isma, heitä musta muoto, hiisi vieköön kaikki kauniit noidat, kiitos kaikesta ja muista joskus vanhaa Mishkaa maita käydessäs tai kun tallissa sa ruunaas hoidat!
Ilo soikoon, tänne jano jääköön, terveeks Sankola, sen maat ja mannut, kuolkoot sotakirput, heinähiiret, terveeks vajat puhki järsityt, piiskaryypyt, Tiitan rakkaat pannut!"
Lauloi Mishka, mutta siihen Isma: "soita Mishka, älä heitä kesken, enemmän kuin hyvät erovirret viina virvoittaa, siis terve, juo, Darjan muistoks, kauniin kotilesken!
Sentään remutaan tää viime ilta, nyt ei enkelitkään saisi unta, peli käy ja sydän kurkkuun kiipee, katsos, kasakat jo hoipertaa, nurkass' supattavi pariskunta!
Mennään ison turkin uskoon, Mishka, yksi vaimo tekee usein hallan, tataarill' on vara valitessa, eikä Kuisma tyydy kahteenkaan, me, me, Mishka, jäätiin ilman vallan.