Kuisma veikeilee kuin sudenpoika, silmänvalkuainen yöhön vilkkuu, papin kauhtanassa vieress' seisoo itse paholainen vihkien, hiljaa hihittää ja meitä ilkkuu.
Sinä Mishka, laula vihkivirttä, minä kumarran ja solkkaan saksaa: rahaa, rakkautta toivon teille, parikunta kauvan eläköön, saisko tietää, kuka viulut maksaa?!
Täyden kukkaron ma pöytään heitän: 'pistä, sulho, lykky lakkariisi, kiitos kunniasta, iltarahvas!'; paholainen lausuu aamenen, — minä päihdyn, Mishka, siitä viisi.
Kirous ja tuska, tuho tulkoon, hurja aatos sydänpohjaa huumaa, ei oo rajaa, rantaa sillä missään, sano, onko kurjaan sydämmeen lyhyin matka, onko kahta tuumaa?
Voinko helvetin ma taivaaks muuttaa, voinko tehdyn tyhjään puoleen siirtää, katsos, kavaluus käy kuninkaana, Kuisman kalloon sydänverellään mustan tahransa nyt tahdon piirtää!"
"Isma, Isma, miss' on selvä järkes!" sanoi Mishka, "heitä puhe tyhmä!" Isma mumisi ja sarkkaan tarttui, pöydän ympärillä mellastain lauloi kasakoitten raju ryhmä.
"Älä itke, Heli, turhan tähden, täytyy mennä, käskee isä tsaari, taattokin on kuolinvuotehella, papin palkkaan, kylän tsasovnaan vien ma siunattuhun multaan vaarin."
"Lupasithan, Kuisma, viikko sitten kotimaahasi mun viedä mukaan, täällä kylän silmät mua seuraa, sormet osoittaa, oi, tuskiain, niit' et tiedä sinä eikä kukaan."
"Enhän ijäksi ma täältä lähde, luokses palaan ennen kahta kuuta, Piiteristä ostan silkkikengät, kultarenkaat, ristit hopeiset, kuivaa kyynel, Heli, anna suuta!"
"Älä heitä mua, Kuisma, yksin, tääll' on elämä niin mustaa, mykkää, korpi kohisee ja paha painaa, virta viekas on, oi, tiedäthän, synnin tähden mulla sydän sykkää.