Kuule, kulkukoirat tiellä ulvoo, ota, hyvä Kuisma, ratsun selkään, sua seuraan vaikka ilman ääriin, otathan mun… sua rukoilen, kuule Kuisma… minä pelkään, pelkään!"
Heli päänsä kätki käsihinsä, vaipui sanattoman surun valtaan, pirtin perällä vain yltyi melu, Isma nousi, kaatoi kannunsa, kumoon pöydän heitti kauvas altaan.
Tasajalkaa hyppi hän ja hihkui: "joko annoit, Kuisma, viime suukon, nyt saat kerran maistaa surman suuta!" niin hän huusi vihaa sähisten, veti tupestansa pitkän puukon.
Iskuun valmiina hän aseen nosti, vitkastellen kohden Kuismaa horjui, kasakat ne laukes seisaallensa, Mishka takaa iski nyrkillään, puukko putos, Mishka iskun torjui.
Mellakassa päreen tuli sammui, kasakat ne Isman pihaan raastoi, läävän kytkyimeen ne hänet köytti kutitellen häntä keihäillään, mutta jälkeen jääden Mishka haastoi:
"Älä vihaa kanna! Kotimaille Kuismaa väijyen ma kostoon lähden, aro luita kätkee, yö on mykkä, — — sua estin… hyvästi nyt jää, itse tapan Kuisman Darjan tähden!"
Mishka läksi, huokas kynnyksellä niinkuin veljen tähden huokaa veli, kasakat jo istui satulassa, Kuisma vihelteli ratsuaan, viereen pimeässä hiipi Heli.
Kuisma hoputteli ratsuansa, alla Heli riippui ohjaksissa, riehui, rukoili ja itki, pyysi, hajahapsin maassa laahustain kiljui hän kuin villi metsäkissa.
Lumi pihamaalla ilmaan ryöppyi, hevot korskuivat ja pamput vinkui, Kuisman kannustaissa ratsun pystyyn hennot käsivarret heltisi, Heli kinokselle kauvas sinkui.
Tulta iski alta kavioitten, tähdet tuikki yli talvi-illan mustan joukon yöhön kadotessa niinkuin kaarneet aaveet paeten yli jytisevän myllysillan. —