Tähti yksinäinen lentoon lähti hetken kirkastaen avaruutta, Heli taivasalla tajutonna katsoi tähtitarhan tulia, ilotonta, kylmää ikuisuutta.
KYMMENES LAULU.
Illoin rukit hyrräs Sankolassa, iloisesti räiskyi takkavalkeet, vaan ei laulu soinut niinkuin ennen, parhain puuttui rukinpolkijoista, työtä säesti vain pohjan palkeet.
Sairasvuoteellansa pitkät puhteet oveen tuijotellen Heli valvoi, taudin tuli riisti posken ruusut, silmän siness' oli kumma kiilto, kuume, odotus, ne rintaa kalvoi.
"Kiltti Sanni, katso akkunasta, eikö ratsumiestä näy jo siellä, tähän aikaan lupas Kuisma tulla, nyt on ummessa jo kaksi kuuta, nyt hän varmaan on jo valtatiellä.
Kirkkolahden poikki hepo laukkaa, mustat railon silmät väijyy jäässä, talviviittain yli tuuli tanssii, hevon kupehilla huurut hyytyy, kohta Kuisma on jo virstan päässä!
Taaton peijaisista palaa Kuisma, nyt hän herttaisesti päällään nyökkää: 'sanokaatte vanhat huonemiehet, kuin on Helinäisen?' — 'Sairas, sairas!' Tuulta tuimemmin nyt Kuisma hyökkää.
Mitä, kuulitko? Ma kopseen kuulin, miksi kartanolla Halli haukkuu, vieras on jo riihen veräjällä?" — "Nuku Helinä, niin mieles viihtyy, tuuli ullakolla parsiin paukkuu!"
"Ei, ei, Sanni, nyt en unta saisi, en sun silmihisi saata luottaa, kuules… lumella jo saappaat narskuu, hepo hirnahtaa ja talliin tahtoo, nyt hän kaivon luona varsaa juottaa!
Tulee, tulee… voi, jo Kuisma tulee!" Heli säikähti kuin pahaa unta alas hervahtain kuin raskas tähkä… Tukka huurteess' seisoi ovell' Isma, päältään hämillään hän puisti lunta.