Sanni pirtin lintu pikkarainen Helin otsaan painoi kylmän kääreen. "Miksi siellä seisot?" Heli houri, "tule tänne… anna kätes mulle!" Isma varpain astui vuoteen ääreen.
"Kovin viivyit… mun on vilu ollut, miksi yksin heitit mustiin metsiin; älä koske… Kuisma!.. kätes polttaa, huudan Ismaa… päästä, päästä, päästä, mua tanssihin jo tytöt etsii!
Hiljaa… kas kuin hurjat silmäs hehkuu… Sanni nukkuu — tule, hiivi luokse, Kiesus, kuulitkos sä rasahdusta, luhdin tuomen taakse Isma piili, väki herää, heitä… juokse, juokse!
Älä naura… mua Isma kosi, sinä aina olet rakkain sentään! Mishka kuiskaa… älä jätä, Kuisma, ratsus rikki potkii kylkiluuni, harakat ja keihäät ilmaan lentää!
Pidä kiinni, putoon satulasta, sudet seuraa meitä järven jäällä, ammu Kuisma, kas, kun kidat hohtaa, lyö jo, lyö jo, nythän yli päästiin, tuoll' on pappila ja kirkko täällä!
— — Varo pappia, se ei oo pappi, messupaitaan kätki Isma veitsen! Voi, jo iski! Kuisma kaatuu, kuolee, — nouse äiti, kohta taloon tullaan —, Isma onneton, sä miksi teit sen?" — — — — —
Houreen varjot häipyi, Heli tyyntyi niinkuin kuunnellut ois säveleitä, vielä maininkina povi laikkui, kuumeen hyöky oli yli käynyt, sentään aatos harhas unen teitä.
"Missä Kuisma?… sinä siinä Isma, pääni humisee… on kaikki kummaa, nyt ma muistan… mitä tahdot multa, niinkuin kaivosta sun silmäs kiiltää, voi, sun tekoasi, Isma, tummaa!"
"Puukon virtaan heitin, anteeks anna, älä entisistä enään soimaa, usko Heli, kaikki hyväks kääntyy, kevät toivon tuo ja rauha palaa, rikas luonto vuotaa uutta voimaa!
Sinun kauttas, Heli, voin ma kaikki, mulle rakas oot, en sitä salaa, metsään konnun laitan, kynnän, kylvän, siellä elämämme touvot tehdään." — "Ei, ei, Isma onnemme ei palaa.