Miksi pudistelet päätäs, Isma, sydän häpeään ja suruun nääntyy, etkö tiedä… täällä rinnan alla lapsen sydän sykkii… mene Isma, tästä kahtaalle nyt tiemme kääntyy!"
"Mulle raskas ei oo mikään taakka, sinuun sellaisena, Heli, tyydyn, erheet peittäköhön yö ja multa!" — "Min' en voi, en voi, vaan sano Isma, palaakohan Kuisma, muuten hyydyn!"
"Ei hän palaa kuuna kulloinkana, koita kestää, ole aivan tyyni, Kuismalla on vaimo, — nuori vaimo, min' en vihassani varoitellut, kova-onnesi on minun syyni."
"Vaimo? Kuinka? Nuori niinkuin päivä, Kuisman kanssa… niinkö… sylityksin? Sinä hulluttelet… mikset naura, ei, nyt uskon, nään sen silmistäsi, nyt ma vasta olen yksin, yksin!
Aatos sammuu, kauniit kuplat särkyy, mit' on jälellä? Vain mykkä hauta. Tie on poissa, minä yöhön eksyn, missä olen… kuule… kuka nauroi, Herra, taivaan Isä mua auta!"
YHDESTOISTA LAULU.
Viikot vieri, kuumeen kuohut uupui, viel' ei tuoni vienyt nuorta viljaa, sielun särkyneen se jätti vaan. — — Yöllä Heli nousi vuoteeltansa, salaa luhtihinsa hiipi hiljaa.
Missä nuoren aatos askaroitsi, mikä Helinällä oli työnä? Tahtoi vielä nähdä sulhonsa niinkuin peilistänsä onneansa oottaa neidot uudenvuoden yönä.
Heli tulen otti talituikkuun, valkeet suvivaatteet ylleen puki, silkit, soljet kaivoi arkustaan, etsi kirkkokengät pieneen jalkaan, kullankellervätä päätä suki.
Sairas hymy liiti kasvoillansa yksin istuessaan peilin eessä, kuin hän kuvasarjan nähnyt ois soilahtavan himmeen puitteen taakse kultajuovaisessa vanaveessä.