"Taitaa olla sinun laitasi niinkuin ketun ja pihlajamarjojen. Taidat olla itse se Epra?"
"Niin olen, entäs sitten?"
"Nyt vietiin kanasi, vai sinä olet Epra, mutta Rätkästä osaan minä laulun:
"Pitäjäss' on herroja ja meidän kylässä Rätkä, helmen verran herraa on, vain suutaria pätkä."
Vapisevin käsin tarttui Epra ohjaksiin, mutta humaltunut mies jatkoi laulaen matkaansa. Ja se laulu kuului Epran korviin kuin nauravan harakan hähätys, kuin nauru, joka pisti ja poltti hänen vanhaa, rehellistä sydäntänsä, ja hän huokasi syvästi, iloinen Epra huokasi. Hän katsoi kuin puoleksi tylsistyneenä eteensä, hämärästi häämöitti hänelle käryävän lampun valo ja komeasti kohisi hänen korvissaan honotus, jalkojen töminä ja viulun vinkuminen, niinkuin hähättävä helvetti, kun mökin ovi aukeni, ja väen äänet meluten vyöryivät tyyneeseen elokuun iltaan.
Hänestä tuntui kuin äkkiä jotain olisi repeytynyt hänessä, muutos oli niin jyrkkä, ettei hän sitä selvästi tajunnut. "Malvina — — suutari!" höpisi hän kuin unissapuhuja ja heräsi kun ohjaksista tunsi, että Laukki poikkesi maantieltä ja alkoi vanhan tapansa mukaan kääntyä mökin pihalle. Äkkiä tempasi Epra vasemmasta ohjaksesta, ja portille ilmestyi kaksi miestä, hän oli huomaavinaan suutarin pikipilkkuiset viheriän harmaat kasvot.
"No, eikö Epra tule kuokkimaan?"
"Soh, soh, Laukki, etkö sinä tottele!" Epra nyki lujasti Laukin vasenta suupieltä.
"Niin, kuokkimaan omia häitä, hah, hahhaa!"
Epra ei siihen mitään vastannut, hän vain nyki ja hoputti.