"Laukki soo, Laukki soo, tielle, tielle, ei meillä ole siellä nyt enään mitään tekemistä, ei mitään, lähdetkö, muuten…"
Vihdoin Laukki kuolaimien pakosta turpaansa väännellen kääntyi taas tielle. Hiljaa könötti Epra laatikkonsa syrjällä, mutta hänessä kävi valtava, sisällinen vavistus. Piippu hänen hampaissansa riippui veltosti savua päästämättä, mutta Laukki oli ennallaan, kummasteli ehkä isäntänsä oikkua, mennä melkotti vanhaa totuttua käyntiänsä ikäänkuin maailmassa ei löytyisi Malvinoita, kuuliaistulia, pettymyksiä eikä petoksia, se ajatteli vain suvelle haisevia heiniä ja lämpöistä tallia, jossa vieruspilttuusta kuuluisi vanhojen hevostuttujen kavioiden kopina.
Mutta Epra havahti kuin pahasta unesta, kun Laukki alkoi nousta ylös kievarin mäkeä. Hän katseli kerran taaksensa, jätti ohjat oman onnensa nojaan ja kuullessaan viulun vingunnan avonaisesta ovesta lausui hän hiljaisella, sävyisällä tavallaan ainoastaan yhden sanan: "perkele!"
Harvoin Epra kirosi. Hän olisi tahtonut äkkiä piiskata Laukkia, piiskata koko maailma palasiksi, piiskata pyöriä ja laatikkoa, vanha, hillitty veri lähti hänessä tuliseen tanssiin, mutta hän malttoi mielensä. Ja tyynesti ajoi hän kievarin pihalle. Pyylevä, pöhöttynyt, verisilmäinen isäntä seisoi pihalla.
"Mistä se Epra nyt?"
"Matkoilta vaan!"
"Et kuokkimaan jäänyt."
"Ei ole aikaa, onko sinulla aikaa?"
"Aina on minulla aikaa."
"Niin minullakin nyt."