Sielt' öisin kuultiin rahain kummaa kilahdusta,
ja sinne yöpyi salaluovijat,
mies jouten joi ja horjui kalamarkkinoilla,
tuns' souvit, krouvit ja satamat.
Pois sieltä karkuun lähti työ ja uni, onni,
yön mässäystä ne oudoksui,
ei kukaan lainaks saanut heiltä suolan jyvää,
mies vaimo kylästä vieraantui.
Mut kerran syyskuun rajun myötämyrskyn aikaan
läks kinkerille maihin vaimo, mies,
ja sille tielle hukkui nuori vihkinainen,
lie aalto vienyt, sen lempo ties.
Ja yksin tuvassansa kulki taukoomatta
kuin yksin puhunut aina ois
mies murtunut ja ihmisarka, salamykkä,
jo pääsiäiseks hän muutti pois.
Kuin varas yöllä niin hän kauvas länteen lähti,
ei sieltä palanut hän milloinkaan,
siks illoin kummittelee vanhan tuvan luona,
öin siellä rahoja lasketaan.
Siell' luona vattupensaan lapset päivin hyörii,
mut jos vaan korsikin kahajaa,
ne karkaa kuutamossa mummon helmain taakse,
kuu tupaan hymyillen kurkistaa.
Myrsky tulee!
Myrsky tulee, myrsky tulee!
Lokkia, tiiroja ilmassa kirkuen maihin se kantaa,
mustana viivana taivaanrantainen pinta jo pimenee,
purret ja jaalat reivatuin purjein
lahdesta etsivät suojaa, vanassa meri jo kohisee,
miehet kiskovat veneitä maihin,
vaimot huutaen juoksevat rantaa.
Myrsky nousee, myrsky nousee!
Ylitse laiturin ryöpyt akkunaruutuja kastaa,
kilvan kimmoten aallot vyörivat riutoille rynnäten,
penkoen lahden kuin lumisen laakson,
heittäen liekoja santaan, kallion kimppuhun iskien,
jyrkissä kuiluissa tykkien pauke,
louhet kun tarraavat kupeensa vastaan.
Myrsky kiitää, meri nousee!
Vihreät hirviöt loiskuvin purstoin keinuvat kaareen,
luisuvat ammuvin aukoin kuohuvin kyljin mereen taas,
tuhansin päin taas syöksyvät ilmaan;
kyttyrämänty se taipuu, jo puuska sen ryskeellä kallioon kaas,
kiiluvin vatsoin hirviöt hyökkää,
tanssien, painien puskee ne saareen.