Hän kiiti purressa laulain
häähuilut kuin soineet ois,
ja morsian rannalla ootti
ja katsoi merelle pois.
Häntä ootti suloiset riemut,
koko elämän ihanuus,
mut kuolema ruoriin tarttui ja löi,
kuin ammuttu alli hän huus.
Hän vaipui märkään hautaan,
sen yli ei pihlajat lyö
kuin morsian kätensä syleilyyn,
hänen hautansa peitti yö.
Ei elämän nuoret ruusut
oo kummulle puhjenneet,
vain valkeat vaahtoliljat
ja äidin kyyneleet.
Soi aallot hautausvirttään
kuin ijäti laulaa ne vois,
mut rannalla lahoo risti,
ja nimi kuluu pois.
Vanha tupa.
Siell' illoin kummittelee vanhan tuvan luona,
kun tuulen villikissat naukuilee,
ja savutorvess' öinen henki soi ja piipii,
kun meri kahleitta kohisee.
On luukut ikkunalla, pönkkä oven eessä,
ja yököt katon yli teutaroi,
miss' soutaa tervakukat sekä sinikellot,
syö seinää sammal ja ruoste, koi.
Ja miehen mittaan kasvaa tiellä nokkosia,
miss' ennen kalastaja lauluks' löi,
kun nuorta vaimoaan hän illoin kuistill' ootti,
kun vattupensaat jo heilimöi.
Mut auvon ajat muuttui, miehen mieli muuttui,
löys raha-arkun, niin kuiskattiin,
ja siihen aikaan hukkui norjalainen parkki,
siit' asti tuvassa riideltiin.