Luotovajan katto kaatuu,
sielläpä äsken kalasta tullen lientänsä keitti,
hyljettä nylkien, nauraen partaiset urhot tarinoi,
lieskat nyt nuolee pöytää ja seinää,
ylitse kivisten vallien vihaiset vaahdot kahmaloi,
tuollapa ruoritta kaljaasi harhaa,
jättiläisaalto sen karille heitti.
Luotsit tempoo tuhdoillansa,
vene keikkuu ja katoo, kun aalto sen notkohon nakkaa,
nousee kuin ruskea kaarna vaahtisten vuorien huippuihin,
kaljaasin miehistö vietiin jo maihin,
pumput puhkuvat, riepuina purjehet, meressä lastikin,
keularaaka on poikki ja riippuu,
tyrskyssä ankkuri kivihin hakkaa.
Vihreet pedot jatkaa matkaa,
runnellut ruumat, pirstotut puut ne nyt taaksensa jättää,
villissä vauhdissa satoja hurjia henkiä saatossaan,
ulvoen niinkuin ruoskitut koirat
kuolassa kidat huiskaen häntää himmeän taivaan taa,
lapset itkee kasvoilla kauhu,
vaimot siunaten vääntävät kättään.
Myrsky karkaa, myrsky karkaa,
raskaasti raueten pauhaten puutuvat hirveät harjat,
mutisten moukarin tahdissa meluten mainingit käy,
airot ja tynnyrit lahdella kelluu,
rannoill' ei muuta kuin liekoja, lahoja oksia, pirstoja näy,
sorea pihlaja, lasten riemu
ruhjotuin rungoin, maassa on marjat.
Myrsky taukoo, päivä paistaa,
repalepilvet kuin ripset verhoo sen silmäkulmaa,
merta se katsoo, mi hulluna äitinä äsken raivosi
hourun vaahtoa sylkien rantaan,
hillitty henkäys puhkee, jo vesikaarikin hohtavi
ylitse meren kuin kunniaportti
hilliten merta, äitiä julmaa.
Vaari.
Yhtä ykdeksättä vaari kulkee,
vielä oman ovensa hän sulkee,
eikä pitkin päivää veny vuoteellansa,
vielä valppahana kutoo verkkojansa.
Siihen pitkään puhtiin ehti harvat,
törröttääpä tuuheet kulmakarvat
niinkuin meriheinä kotirantamalla
punaisen ja vanhan kalamökin alla.
Pää kuin haahkan pesä, harmaa tukko,
niinkuin luodon mänty seisoo ukko,
jot' ei taivaan tuulet, myrsky maahan paina
elämänsä talven suurna sunnuntaina.
Silmä sees kuin meri myrskyn jälkeen,
kun sen mainingit saa päivän välkkeen,
istuu hän kuin käsi käyristyisi ruoriin,
kokka pohjaa penkois, kohois vaahtovuoriin.