Jäykkänä ja kauhu kasvoillaan
seisoo kookas, tumma, vanha nainen,
pois on tuki, turva, helosilmä,
neitten naurattaja, nuorukainen,
paras hyljekyttä saarimaan.
Märkinä on keltakiharat,
viiksen alta hohtaa hiukan verta,
silmä raollaan kuin kivi kiiltää
tuijotellen ikuisuuden merta, — —
käyrät sormet yöhön viittaavat.
Myrsky hiljaisuutta säestää,
öinen henki leijaa mustin siivin,
oven suussa vaiti vakaat miehet
pitkin saappain, öljykangasliivin,
sormi suussa lapset nurkkaan jää.
Ovi vinkuu; vaimo yksinään,
raskaasti nyt paarin ääreen kulkee,
sydän itkee, vaikk' on ripset kuivat,
kun hän ainuisensa silmät sulkee,
ristii rinnan, nojaa paariin pään.
Niinkuin uness' askartaa hän näin
päättäin hellät, viime lemmentyönsä.
Vanhaan tapaan vaimot tupaan hiipii
valvomahan ruumiin luona yönsä,
valoss' jouluhaarukynttiläin.
Käärittynä omaan purjeeseen,
laivankuva näkyy kämmenellä,
tomuhiuteet tanssii valojuovaa,
valitus ja itkun tyrske hellä,
vaimot virsiänsä hyräilee.
Yöstä myrskyn kolkot kellot soi
soittain suurta kuolinkaipaustaan.
Lamppu sammuu, lapset nurkkaan nukkuu,
vaimo tuijottavi yöhön mustaan,
pihamaalla varjot karkeloi.
Kalastajatyttö.
Hän kiveltä kivelle hyppi,
hän taakseen katsoi ja ilkkui
näin pienet jäljet sannalla,
ja nilkat viidasta vilkkui.
Taas kalliolla hän seisoi,
sain suonihin tulen kiivaan,
näin hameen liittyvän lanteisiin,
näin vartalon hahmoviivan.