Kaks jätkää hytkyvi laiturilla,
ja märät lahkeet ne lyö ja mätkää,
kas, "Maailmanharmi" hän täitään kaivaa,
mut "Nokipuntari" oottaa laivaa,
kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.
Ja sumu mereltä maihin kahlaa,
lyö, vihmoo, viiltää ja vettään sylkee,
jos katsoo minne, vain harmaan kohtaa,
mut kaksi nenää kuin lyhdyt hohtaa,
ja jätkät siirtävät kyljen kylkeen.
"On koiranilma, hohoo, jaa sentään",
niin Maailmanharmi taas huokain alkaa:
"on rinta rikki, ei nälkä säästä,
ei heti linnaan voi leipään päästä,
ja vanhat synnit ne repii jalkaa!"
Mut Nokipuntari sylki, sätti:
"sus sentään, piruko taas sua riivaa,
viel' onhan sinulla takki yllä,
ja juutalaisell' on viinaa kyllä,
hei, kunhan pääsiskin pieneen hiivaan!"
Mut Maailmanharmi vain puisti päätään
ja puhui lämmökseen vanhaan virteen:
"kuin märkä susi saan tässä seistä,
ties hitto kuka on hulluin meistä,
mutta minä menen nyt suoraan hirteen!"
"Hoi, älä jätä!" huus heti toinen,
"kas mull' on kaksikin nuoranpätkää,
mun ain on vilu, siis pappi siirtää
mun kuumaan paikkaan ja kirjaan piirtää:
'däss lebää anguriss kaksi jätkää!'"
Ja Nokipuntari kiskoo nuoraa,
jo toinen nauraa, ja housut mätkää,
kas, taskumatti on nuoran päässä,
ja hienoon hiivaan pääs syksysäässä
kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.
Viron Jyrki ja Inkeri.
Hän tuli jälkeen Maarian,
yöks saaren taloon pyrki,
mut koko kesäks töihin jäi
mies outo, Viron Jyrki.
Ei haastanut hän heimostaan,
hän karttoi aina muita,
hän kulki nuottamiehenä
tai veisti venepuita.