Ja talon nuori Inkeri
tuns oudon onnen uuden,
kun aika syksyyn ailakoi,
ties Jyrin salaisuuden.
Öin Jyrki hiipi luhtihin,
niin yhtyi ystäväksi,
jo pyhäinmiesten päivänä
pois jaalalla hän läksi.
Mut varttaan vyötti Inkeri,
öin hiipi rantaa pitkin,
ja saaren naiset nauroivat,
hän saunoiss' salaa itki.
Hän otti sen niin pahakseen,
sen laski sydämmelle,
hän salaa lapsen synnytti,
kun paistoi keväthelle.
Taas Jyrki palas paoltaan,
mut mieli oli musta,
kuin muuttolintu levoton
läks ennen juhannusta.
Niin kuihtui kaunis Inkeri,
öin kalliolle nousi,
hän vieraan jaalan näki taas,
hän sinne surren sousi.
— "Oi, heimon miehet, sanokaa,
ei Jyrki pettää saata,
hän kotoansa karkasi,
kun naittaa tahtoi taata!"
Mut merimiehet nauroivat:
— "ei taata tahdo naittaa,
mut Jyrki veikon häihin läks,
sen onnen tahtoi taittaa."
— "Kai näitte käissään sormuksen,
se maksoi onnen hinnan?"
— "On käissä rautasormukset,
pääs häihin Narvanlinnan!"
— "Miks vaihtoi Jyrki sormusta,
ei Jyrki, Jyrki hylkää!"
— "Hän tanssi puukko kädessä
ja iski rintaan ylkää.