Iine tunsi, kuinka tuvan lämpö kietoi unelmiin ja öisiin usviin, niinkuin näyssä hän näki Iikan maston alla —, niin hän havahti, Riston kumma katse veti häntä luokseen.
Kahden talven lumi suli salmiin, kaksi kesää kukki saarimaalla, meren kaukomailta viestit viipyi, harvemmin nyt itki impyinen, harvemmin hän kuiskas Anna-Madlin kanssa.
Kevyt luonto, kepeämpi jalka kiihtyi kisaan taas ja Riston seuraan, Iine ilkkui miesten juroutta; niin hän kerran kesken katrillin vaihtoi paria ja Riston piiriin sulki.
Niinkuin sulku laukes Riston tieltä, Iinen hengityksen huumaamana unohti hän Niklaan, Iikan, kaikki rakkauden mettä isoten Iinen viehkeen ruumiin vastaan laikkuessa.
Siitä illast' Iine harvoin kävi kalliolla, nyt hän rannall' istui katsellen, kun Risto nuottaa veti, metsätiellä Riston nähdessään hätkähti hän, kun hän nauroi, nauroi Risto.
— "Iine raukka!" soimas käly illoin, "ties on liukas, muisteletko Iikkaa?" — "Hän mun unhotti tai löysi toisen", vastas tyttö, "ehkä meri vei. —" Niinkuin kuohun kupliin Iikan kuva haihtui.
Käly yöhön katsoi, Iikkaa itki, lehdistään taas etsi lohdutusta, mutta Körtsi nauroi hyvin mielin, Niklaalle hän Riston riemuksi riidan hyvitteeksi antoi ulkosaaren.
Vaari penkoi, puhkui itseksensä, verkot mätäni ja tuulaat ruostui, Iinen ilo poisti epäluulot, yli aidan vaihtoi sanaa kaksi Körtsin kanssa, hähätti ja syrjään vilkui.
Kevätjäiden lähdön jälkeen Niklas siikalastin laittoi meren yli, käski Pertin salaa yöllä tuoda, vaihtaa rahat "Riian palsamiin". Jaala viipyi, vaari hoippui huolissansa.
Ulkosaarille nyt Risto lähti rihlapyssy kangaskotelossa, aamun sarastaissa näki jaalan ankkurissa; miehet nukkuivat, haahkat sukelsivat rannan sammallettoon.