Iine kulki Riston rinnalla, käsi kädessä ja kevein mielin, käly Anna-Madli eellä kumarassa, kultasepän luo he seisahtuivat, sormukset ja soljet kiilsi laatikossa.
Iine sormuksensa valikoi, pujotti sen sormeen hämillänsä, katsoi kaukomielin tulijoiden silmiin; silloin sävähti hän, käsi vaipui, sormus kiersi kansan jalkoihin ja liejuun.
"Paha enne!" Madli huudahti, mutta liikkumatta Iine seisoi, huulet värisi ja povi lainein kulki. "Rakas Iine, ootko sairas, Iine", virkkoi Risto, "vastaa, mikä mieltäs vaivaa?"
"Risto… Iikka! Minä Iikan näin…" kuiskas Iine, tarttui kälyn käteen. "Mikä onni! Iikka täällä! Tule Iine, sen jo aavistin ja ennustinkin!" sanoi käly, veti Iinen kansan joukkoon.
Iine kulki niinkuin unessa, sadat silmät häntä vastaan väikkyi, mutta Iikka häipyi niinkuin tuhka tuuleen. Hiljaa sadatellen itseksensä naisten mieltä astui Risto kalarantaan.
Siellä Körtsi nosti haaviaan, möi ja mittas, pisti rahat massiin, hämyssä hän etsi Iikkaa kaikkialta, mutta poissa viipyi pakolainen, Matsas, Perttikään ei tiennyt Iikan teistä.
Lyhdyt syttyi, keltalehdet lens, sankka sade kastoi puut ja purjeet, kolkot syksynrannat, punertavat paadet häämöitti, kun Körtsi jaalallansa lähti markkinoilta kotimatkallensa.
Risto puomin alla murjotti, lippoi äyskärillä vettä mereen, Iine keulass' istui vaiti, värjötellen, käly virttä hiljaa hyrähteli, kirkkaat tulet loisti kaukaa majakasta.
Kahdeksas laulu.
Körtsin tuvass' oli hiljaa, vanha punttikello takoi kahta, ortten päällä laudat, päreet kuivui, pata koukullaan ja ryijyt oven luona, kangaspuut ja vihree merimiehen kirstu.