Kaapill' loisti näkinkengät, isäin tuomat korallit ja helmet, seinää pitkin elonlanka kiersi "Abrahamin uhrin", Vales prinssin kuvan, pyhäpuhtahina hohti palkit, pöydät.
Käly unikirjaa tutki, Risto merta katsoi akkunasta, Körtsi vuotehelta oveen katsoi, siitä asti kuin hän meren jäihin suistui, sairasti hän taasen jälkeen markkinoiden.
Hiljaa Iine tuli tupaan, valon, ilon toi hän tullessansa maidon, mansikan ja heinän tuoksun, kylläs katse kutsui… vilkas veri kiehtoi, hääti lemmenluulot, Riston mustat mietteet.
"Vaari sairas, taas hän hourii, rohdot loppui, koko yön ma valvoin!" — Risto nousi, katsoi kauvan, hellään, kauvan kättä hyväili ja hiljaa haastoi: "rakas… rakas, kuiskaa, ethän koskaan hylkää?"
Silloin ovi auki lensi, Iikka seisoi kodin kynnyksellä: "terve meriltä ja lännen mailta, isä sairas… terve veikko, rauhan kämmen, käly… Iine, älä pelkää… Onneks' olkoon!
Tässä oon, kas meri huuhtoo sairaat muistot, käsi tarmoon tarraa, suolakuohut kastaa kuumaa mieltä, — kotiin jään ja nostan oman huoneen hirret, tässä luotsikirja, tuossa tulijaiset!"
Iikka kirstustansa kaivoi muistolahjat mailta vierahilta, taruillaan hän täytti tuvan ilman, synkkä katseen loiste hetken ohi luisti, sydän itki vaikka herkät silmät nauroi.
Ja hän vältti Iinen katseet, ja hän puhui niinkuin vierahalle, katsoi takkaan taikka avaruuteen, edes yhtä hellää sanaa Iine ootti, itku rinnassaan hän salaa pihaan hiipi.
— Körtsi pojat kutsui luokseen: "ennen pitkää laiha liekki sammuu, Tuonen lautta vie mun yrttisaareen, myrskyn suojaan, siell' ei pahat parjaa, täällä saarella sain tuta herjain löyhkät…
Olin orja, karkulainen, täältä löysin vapaan valkamani, synkkä tahra ei syö sydäntäni. — Kaksi poikaa mulle maammo jälkeen jätti, elämäni taivaan kirkkaat kaksoistähdet.