Loistakaatte toisillenne, veli veljeänsä auttakohon elon tiellä, kalman kamppailussa! Sen kun tiedän, itse tyynnä silmän suljen", sanoi niin ja siunas, käly ääneen nyyhki.
Kuutamossa iltapuhteen veljet astelivat lahden rantaa. Niklaan tuvast' tuli lahteen välkkyi, vaari oljillansa teki lähtöänsä, Iine neuvotonna hoiti holhotonta.
Kyynärpäilleen vaari nousi, ontoin katsein tuijotti hän nurkkaan, hurjat tuskat ajoi häntä takaa, niinkuin nähnyt oisi synkkiin syvänteihin kuola suussa houri hän kuin mielipuoli.
"Auta, ah… jo ruori särkyi, kirves välkkyy… keskimasto kaatuu… Mustaan hepoon törmää musta laita, miehet mereen… katsos, korkkirenkaat luistaa, nosta, naapuri, ja souda… horna! tänne!
Yö on musta, uu, ja tuossa kelluu kippari… ei kukaan huomaa, kuollut… kravunsyötti… rahatukut taskussa… yks tempaus ja hiljaa… loiskis… hähhähhää… et nähnyt… nyt on rahat mulla!
Näitkö? Häh? Ei ole synti… muutenkin ois rahat mereen menneet… kivet taskuun… noin… nyt painan… vaipuu… kipparill' on suu kuin simpulla… ja silmät… vihreet kuplat pyörii, nousee mustaan pintaan!
Ei, ei… polttaa… min' en anna, kätken metsään… älkää rautaan lyökö, virolainen laivarotta nuuskii… minä ammun… ostan uuden kellon kirkkoon, Iine!… älkää raastako mun rahojani!
… Kultaa!… Taivas! Tuokaa pappi! meri velkaa vaatii… kuolleet herää, laineet lattialta sänkyyn nousee… aalto nielee… kaikki annan… Herra Kiesus!" — Niklas vaari korahdellen patjaan vaipui.
Kalman kelmeänä Iine hoipersi ja jäytyi tuvan nurkkaan, Niklaan jalat tempoi, hiki juoksi, kuolon valkee rengas näkyi sieraimilla, kuului raskas huokaus, ja henki lähti.
Iine syöksyi syksyilmaan, itki, juoksi pitkin lahden rantaa: "Iikka auta, Iikka, vaari kuolee!" huusi hän ja heittyi vasten Iikan rintaa: "mikset vastaa… Iikka… oli kerran…"