"Niin, niin, Iine… oli kerran… niin ne kauniit sadut kaikki alkaa, tuoll' on lohduttajas… sulhos… Risto", sanoi Iikka, käden irroitti ja poistui, mutta sydämmessään lämmin tunne läikkyi.
— — Samaan aikaan Anna-Madli kulki levotonna lattialla: "kuules Körtsi… oudot oireet tunnen, laukee arvoitus… nyt kalman henki liikkuu naapurissa… Niklas kuoli. Jesus Kristus!"
Yhdeksäs laulu.
Pitkä venekunta saattoi Niklaan hautaan, kotiin Iine palas allapäin, vaarin arkut, aitat Pertti etsi, mutta suuri osa perinnöstä pysyi pimeässä salakätköissänsä.
Risto istui illat usein Iinen luona Iinen askartaissa tuvassaan, milloin hymyillen hän harvaan haastoi huomispäiväin onnen autuudesta, milloin epäluulon varjo otsaa peitti.
Mutta Iikka seudun vallattomin luotsi laski iloisesti purrellaan, sinitakin kaikki napit kiilsi, lakin nauha kulta-ankkureineen, kaukaa luotsipurjeen punakaista puunti.
Raikkaan tuulen toi hän aina tullessansa, meren henki huokui ruumiistaan, kun hän Iinen tapas Riston luona, haastoi hän kuin vanha, hyvä tuttu kuin ois unohtanut oman onnen päivät.
Silloin Iine syitä keksi, ulos lähti, yksin ollen usein huokas hän, kahden vaihein aatos vaelteli, häät ja helykruunu iloon kiehtoi, Iikan kylmyys, vaarin kuolo mieltä jäyti.
— Joulunaaton aaton eellä Iikka kylpi Riston, Pertin kanssa saunassa, punaposkin ennen muita lähti, Pertti puki vielä porstuassa, talituikun valo kauvas lumeen hohti.
Vetreänä astui Iikka saunatietä, löylyn lämpö kiersi suonissaan, talvikirkas ilta silmiin siinti, yli valojuovan varjo liikkui, tähti lensi, — Iikka kuunteli ja seisoi.