Tule Risto, muista, mitä isäs neuvoi: veli veljeänsä auttakoon, Iikka syytön on, ja turha vimma!" sanoi niin ja Riston syrjään saattoi, kietoi käsivarsin, pitkään Iikkaan katsoi.
Mutta Pertti renki nauroi sydämmessään talvi-illan saunakujeelleen: veljet ärsytän kuin koirat yhteen, vaarin haamun kautta nartun vien mä; mietti Pertti, kun taas kaikki oli hiljaa.
Yli kesän vieri päivät vitkastellen, Iikka Iinen nähden liehakoi saaren naisia kuin kiusaa tehden, Iikan nähdessään myös Iine yltyi valehyväilyihin kanssa sulhasensa.
Vanha lemmen tuli syttyi tuhastansa, salaa tunteet kyti toisilleen, Iine itki, luki Iikan kirjeet, Iikka kesän kulki huumehessa. Meni kuulutukset, tuli häiden hommat.
Tuvat, aitat pestiin, hehkui leivinuunit, pitkin puhtein helskyi kangaspuut. Juhannuksen jälkeen särvin loppui, siikaparvet pyrki merta kohden, syksykalaan luotomajaan miehet lähti.
Kymmenes laulu.
"Tiirat kirkuu maalla, kuulkaa kurjet huutaa, kuussa kummalliset näin ma veripilkut, tumman pilven näin kuin mustan ruumisarkun, suuren saattojoukon itkuliinoinensa näin, — älkää menkö miehet, myrsky nousee!"
Niinpä käly neuvoi, mutta Risto, Iikka Pertin Matsaan kera täysin purjein lähti lammasnahkaliivit, öljytakit yllä meren luodolle, ja isonuotta vedettiin, sitte yöpyivät he luotomajaan.
Tuohikaton harjall' loisti päivänkukat, pienet himmeet ruudut, ovi luukkuinensa, katon alla lavereilla heinät, vällyt; puolipyöree pöytä, kaljaleilit; seinillä pulvanat ja harmaat reikäleivät.
Vanha tapa vaati, että kalamiehet lähtiessään jätti eineittensä tähteet haaksirikkolaisen raukan hauskutteeksi, niinpä löytyi vuorokauden muona majassa, puut ja kirves sekä tulineuvot.