Kuuman kekäleen hän tempas padan alta, Iikkaa kohtaamatta heitti laverille, Iikan rinnustaan hän iski nyrkillänsä, hurja rynnistys ja raivo riehui majassa, ruudut särkyi, pöydät, rahit kaatui.
Maassa kiiriskellen pitkin pituuttansa vaatteet repaleina veljet ponnahtivat niinkuin tulipallot toisiansa vastaan himon hulmutessa läähättäen iskut lens, silloin Matsaan raskas kämmen nousi.
Kankein kulmakarvoin vanha meripekka heitti Iikan nurkkaan, painoi Riston seinään: — "veljet, veljet, riita halki, hurjat hullut, isän sairastaissa tappelette kurjat vaan niinkuin metsonpojat soidinaikaan!
Mars ja matkaan kaikki, nyt on lähdön aika!" puhkui vanha Matsas vielä murahdellen. Veljet häpeissänsä lähti luodon rantaan, silmät pyöri vielä, ruskeet rinnat huohotti, sydänalaa kimmat kirvelteli.
Kokkapurje reivattiin ja sillä mentiin, Matsas ruoriin tarttui, painoi anturallaan jalusnuoran laitaan seistein niinkuin paasi, pitkän matkan pursi hyppi ristiryöppyhyn, kokka ilmaan nousi, perä painui.
Nokimusta taivas, hiilimusta meri, helovihreet laineet ohi laidan vyöryi, näkymätön voima ajoi purtta tuuleen, maston päässä vinkui viimat kimapilleillään, mustat haudat hohti syvyyksistä.
Pertti taakseen katsoi, viittoi käsillänsä, punertava hohde valui taivahalle, kauniin kamalana loisti lokkiluoto, kalamaja paloi, tulipurstot säkenöi, kekäleet ja kivet ilmaan sinkui.
Veljeksien katseet yhtyi niinkuin liekkiin, niinkuin aallon ärjy veljeisviha yltyi, milloin pursi uppos syvään vaahtolaaksoon, väistyi maa ja korkeet vesiseinät yli löi, milloin nousi harjalle kuin lastu.
Joskus alihanka painui veden alle, suolavesi kohinalla purteen loiskui, miehet sangoillansa mereen vettä mätti, joskus kallisti kuin huippu merta laassut ois, nosti taas ja purje räpytteli.
Kuului ukkonen ja taivaan kansi jyskyi, käyräsäilä, salama löi viistoon mereen, ukon nuoli iski ihan veneen viereen, Mustan hevon luona yli saaren vihuri salaa tuli kosken kohinalla.