Kämmenensä laski Matsas Iikan olkaan: — "Iikka parka, epäluulon käärme syöpi sydäntäs ja sappes mustaa, heitä hurjat yöt ja turhat tuumat, tule Iikka, ole mies ja muista lastas!"
Miehet lähti. Huoneest' astui Anna-Madli, polvilleen hän vaipui oven nurkkaan: — "pyhä taivaan isä varjelkohon sala-öistä sekä hirmutöistä, Herra kääntäköhön Iikan raskaan mieleni"
Viikkokauden pysyi Iikka kotosalla polvellansa lastaan hypitellen taikka kuljetti hän kalut, kirstut vastapäiseen saareen, lintuluolaan, missä lintukytät usein suojaa etsi.
Mutta kerran yöllä unihoureestansa heräsi hän pystyyn kiljahdellen, unissaan hän oli Riston nähnyt, vielä valvein näki valkeen käden, suuret silmät, jotka vaipui permantohon.
Myrskyn pasuuna se mylvi mylleröiden. "Auta Iine, herää, katso Iine, kuules, sielukellot yössä soittaa, Riston kellot, ah, en tätä kestä, Iine, Iine, onnettomat ollaan, Iine!
Myrskyssä ma aina kuulen kolkot kellot, avunhuudon kuulen korvissani, lupaa, Iine, ole uskollinen, sinä… Iine pien', ei muuta mulla, anna suuta, sylityksin sykkikäämme!"
Syliin kietoi Iikka vaimon nuoren ruumiin, läähättäin hän hyväili ja kuiskas: — "sull' on tahto tuohta… varo… Pertti… tulee heikko hetki… varas yöllä, ei, ei, sääli on, taas suotta sua kiusaan."
Unisena puhui Iine: "jätä rauhaan, aina Pertin kuvan esiin loihdit niinkuin kiihottaisit salasyntiin, syytä itseäs, jos kuoppaa kaivat, ei, ei, Iikka, älä kiihdy, leikin laskin."
— "Kirous ja surma! Varo kieltäs vaimo! Jos sun kerran tapaan kuherrellen, niin en tiedä, mihin raivo saattaa; miksi merille ma kerran lähdin, kaikki ois nyt toisin, älä itke, Iine!
Riston valju hahmo lepää välillämme, hiipii mieliämme myrkytellen; meri, meri, sinne aatos lentää, meri rakas on kuin äidin muisto, — mutta kuules, taasen myrskyn kellot pauhaa!"