"Häh, häh, vai on toinen Iikka, älä itke, enhän kiellä kanssaan leikkimästä, vaan jos vieraan tupaan, Iine, kerran astut, raippaa saat ja teljen kala-aittaan, enkä ruokaa, juomaa anna sulle kahteen päivään!"
Suurin silmin istui Iine ikkunalla vaarin hyväillessä pientä päätä, viekas, villi meri siinti maitotyynnä, yli lahden kuului hilpeet äänet, Niklas vavahti, hän nousi, hampaat kalisivat.
Toinen laulu.
Matsas hiljaa meloi kuutollansa rysillensä Mustan hevon karin luona, Pertti, Niklaan huutopoika istui Riston kanssa keskituhdolla, Iine, Iikka keulass' ilakoivat.
"Hyvä Matsas, kuule, kerro meille kaunis satu Mustan hevon laivurista!" pyysi Risto kirkkain silmin. Matsas alkoi haastaa kummaa tarinaa, sylkäsi ja väänsi poskeen mällin.
"Monta vuotta sitten merta kynti Musta hepo, suuri kaksimasto haaksi, laivurina häijy saksa, niinkuin huuhkain huus hän ruorisillallaan, joi ja kiros, käytti nyrkkiänsä.
Tiilenkarvaisine kasvoinensa aamuin illoin tirkisti hän makuusuojiin, ajoi helmiruoskallansa meripojat myrskysäässä mastoihin, eineeks antoi palan homeleipää.
Musta hepo tuli Lyypekistä, jauholastinensa laski Riian rantaan, vieraan jauhot möi ja tuhlas ilohuoneiss' saksa, nosti ankkurin, säkit sannalla hän ensin täytti.
'Heitä säkit mereen! Laiva uppoo, Suomen kalliot jo pilkkuu pimeästä!' huusi kirvesmies, mut saksa sitoi miehen mastoon, ajoi uhallaan suoraan surmaan tälle kalliolle.
Sinne hukkui laiva miehinensä, niinkuin luuranko se veden alta hohtaa, mutta sumuöillä vielä aavelaivana se lentää, kerrotaan, rosonaama pitää peräsintä.