Rauhatonna harhaa rosonaama läpi myrskyn huutaa hullu rikostansa, ken sen sumulaivan kohtaa yksin yöllä, älyn kirkkaan kadottaa taikka hukkuu kurja haaksinensa.
Siitä karin nimi: Musta hepo, merimiehen hauta — oiva kalahauta!" —, päätti Matsas, vaiti lapset veteen katsoi, vihreässä liejussaan haaksi ammotti kuin hylkyraato.
Risto tuijotti kuin lumottuna, Iinen silmään puhkes kimmelteinen kyynel, mutta Iikka uhkamielin merirosvoseikkailuitaan haaveili, niin he soutivat taas kotirantaan.
Isän katseen alla pojat varttui, vartevaksi kasvoi Risto, isän silmä, kalamies ja hyljekyttä, vakavana aamuin illoin ahersi, kulki yksin omaa polkuansa.
* * *
Iikka ilolintu, sorja poika, ui kuin saukko, kiipes jaalan väylingeissä, purress' Iinen kanssa lauloi taikka kulki suvi-illoin luhdeilla kisaellen saaren naisten kanssa.
Änkkä käly, tarkka Anna-Madli hoiti koturina Körtsin huoneutta, tiesi kaukaa vieraan tulon, tunsi myrskyn, tyynen tulon ruumiissaan, samein silmin katsoi korteistansa.
Iine, mustasilmä, saaren kukka monen sydänsurma rippikoulun tiellä, kevyt oli neidon luonne, keveämmin jalka hiipi keinulle salaa syksyisin, kun vaari nukkui.
Aina onni hyvä seuras Körtsin töitä, täydet apajat hän sai ja hyvät hinnat, veisti pöntöt, suolas hailit, salaa suolat, jauhot toi hän jaalallaan, laski satamissa kompiansa.
Ja hän ilkkui tuulenpieksijöitä, kun vain puhe tuli rahatynnöreistä: "Kultaa mull' on, hopeeharkot, vaan ei kivi-aitoissa, ei luodoilla, meren pohjalla ne arkut hohtaa!"