Niklas kitsas vaari, rättinuttu kävi kyliä ja kehui köyhyyttänsä, huutokauppoihin hän hoippui, tinki, osti, puntanaan viiputti, aitat täyteen raastoi romujansa.
Körtsiä hän aidan takaa näykki, ulkosaaren tähden kävi käräjillä, hylkylaivain rosvoks sätti, mutta Körtsi nauroi ukon uhalle, veisti venheitä ja tuvan laittoi.
Niin ne hetket heilui, vuodet vieri, ajan myrsky-aallot kiersi saaren rantaa, työ ja lepo, ilo viihtyi, taivas aulihisti siunas anneillaan, saaren puissa lemmen linnut lauloi.
Kolmas laulu.
Kenkäin kolke kuului myllyltä, huuliharppu soi ja yököt lensi, mylly häämöitti kuin suuri, musta perho päresiivin; yöhön Iine astui tanssin tuli vielä silmissään.
Risto hiljaa kulki Iinen luo, huokas, käsilyhtyyn tulen iski, saaripolkua he rinnan seurasivat, mykkämielin katsoi Risto maahan, vakaa tuska paloi povessaan.
Silloin Pertti rengin nauru soi, hulmahdellen juoksi neitoliuma, Iikka kiihkein katsein juoksi kintereillä ja hän hihkui, Iinen lyhty sammui, saaren kallioihin kaiku löi.
Ja hän tarttui Iinen vyötäisiin, nauroi, juoksi, kiskoi kaunokaista läpi mustan metsän venevalkamalle, missä vihreet aallot vastaan tanssi, immen purteen kantoi sylissään.
Täynnä hehkua ja hekumaa huulet huulta etsi, silmä silmää, Iikka purjeet päästi, huusi, ruoriin tarttui, Iinen perään painoi polvellensa, niinkuin pilven varjo pursi lens.
"Iine, Iine, kuinka rakas oot, vapaa meri, ah se meidät kantaa, onnen saarta kohti kultapilven taakse, hukkukoon nyt taivas, maa ja kaikki, kun vaan omana sun pitää saan!"