Iikka sumun sekaan tuijotti, silmiss' säkenöi kuin verikuplat, vetten päällä liikkui veljen haamu lumivalkeana paariliinoissansa, nosti kätensä ja mereen vaipui.
Hetken harhanäky kesti vaan, tuskan hiki peitti Iikan ruumiin, tuli puuska, ajoi sumun tieltään, kantoi purren kohti suurta, aavaa merta, Iikka nousi vihollisen laivaan.
Mutta pihamaalla verissään virui tunnotonna Pertti renki, Iine tointui, käly haavaa huuhtoi. Kuului jymähdys ja "Toivon kalliohon" lensi suhahdellen tykinkuula.
Kolmastoista laulu.
Pertti kuumeyönsä kamppaili, vihdoin kalman varjo väistyi vuoteen päästä, line virkkoi: "paljoon olen syypää, hautaan kallistui jo elämäsi vaaka, synkkä arvoitus sun päälläs leijui."
— "Tunnet, Iine, sydänhaluni, sinussa on iloni ja onni, kaikki". — "Aika pesköön sydäntemme haavat, oota viisi vuotta, saat ne ilon tähteet, jotka kohtaloni vielä säästi. —"
Kului viisi vuotta verkalleen, teillä tietämättömillä Iikka viipyi, kolme kertaa häntä kuulutettiin, vihkinaisekseen nyt Pertti Iinen otti, Niklaan perut toi hän kätköistänsä.
Siitä asti painoi kirous koko huoneutta, armas Iine kuihtui, niinkuin orja sai hän varhain raataa, silmiensä alla näkyi mustat renkaat, hienot, valkeet kädet känsistyivät.
"Vaarin rahat polttaa, vie ne pois, rikosriettaat kädet sai ne saatanalta, osta niillä kirkkoon uusi kruunu!" pyysi line, mutta Pertti hähätteli: "vaiti vaimo, minä täällä käsken!"
Pertti salateillä kierteli, taloon toi hän rantasouvit, laivavarkaat, öisin kuului siellä mässäystä, salaa tavaroita siellä maihin tuotiin, kauvas kuului talon huono maine.