Ensin Iine itki onneaan, kulki Matsaan luokse saamaan lohdutusta, vaipui sitte mykän murheen valtaan, vihapäissään Pertti vaimoansa raastoi, halpaantunut käly tuoliin tyrtyi.
Kerran elokuussa illalla Iine hyöri, nosti luukun lattiasta, kuoppaan kömpi, puuhas padan luona, kattoi pöydän; tuuli ulvoi akkunassa, sisään Pertti astui ankarana.
— "Nyt on hornan henki liikkeellä, tuuli merta pieksee niinkuin skorppiooni, saispa heittää rantaan laiva-aarteen; eilen merta luovi pitkä parkkilaiva, luotomajassa on vieras käynyt.
Leivät syöty, puut on poltettu, auta armias, jos kiinni saan sen rosvon!" — "Muista, Pertti, myöskin lähimmäistäs, rantaan nääntynyttä, jota ajoi aalto, mutta kuules, kuka pihall' itkee?
Kuulin nyyhkytyksen selvästi niinkuin seinään oisi hiljaa kolkuteltu." — "Hahhaa, höpsö vaimo!", ilkkui Pertti, "myrskyn villakissat kiimassansa naukuu", Iine kiljahti ja taappäin astui.
Kelmeenä hän katsoi akkunaan, vasten ruutua hän näki miehen kasvot, silmät kiiltävät ja ruskeen parran, — "katso, katso, Iikan kasvot näin ma varmaan", sanoi Iine kättään ojennellen.
"Sin' oot sairas, enhän mitään nää, eihän Iikka saata tänne päätään pistää, karkulainen on hän suojaa vailla, murhamies ja kurja, valapatto luotsi, vieras ranta kätkee kai nyt luunsa."
Sinä yönä Iine valvoi vaan, elon kuvasarjat hälle kangasteli, miestään katseli hän kauhuissansa, rokon rumentama naama hohti, Iine säikkyi omaa aatostansa.
Lapsen vuoteen ääreen hiipi hän, tuutien hän painoi päänsä jalkopäähän: "Luoja, koska täyttyy murheen mitta, suo mun kerran vielä nähdä Iikan kasvot, suo mun sitte kuolla kunniassas!"
Aamuhämärässä kuuli hän askeleita askartaissaan aitan luona, pieni Iine leikki rauniolla, riemusilmin juoksi lapsi: "katsos, äiti, mitä vieras, hyvä setä antoi!"