Iine lapsen sulki syliinsä, Iikan kultasolki kiilsi kädessänsä: "Armas lapsi, kiitä taivaan Luojaa, isäs saapunut on mailta vierahilta, mutta tästä älä kelleen virkkaa!"
Onnen kyynel silmiin kirkastui, kun hän soljen kätki aitan hirren alle, autuaasti hymyillen hän kulki, iltaa oottain niinkuin sokee päivää oottaa, kysyvästi Pertti Iineen katsoi.
Iltahämärässä Pertti läks, salaretkellensä sanoi yöpyvänsä, tiellä poikkesi hän Matsaan luokse, Iine nauroi, lauloi, siisti huonettansa kuin ois odottanut kuningasta.
Syksy-illan varjot piteni, käly nukkui, Iine päreen seinään pisti, musta varjo näkyi ovensuussa, riutunut ja raskas ääni kuiskas: "Iine, Iine, saanko tupaan tulla?"
— "Iikka, ah!! En sua tuntenut!" Iine huudahti ja juoksi Iikkaa vastaan, hoiperrellen Iikka käteen tarttui: — "olen sairas, en oo syönyt kahteen päivään, lokkiluodoll' olen piileskellyt. —"
Iikka söi ja syvään huokasi, sairas kiilto väijyi sinisilmistänsä, harmaat hiukset hohti ohimolla, synkkään tuijotti hän yöhön ympärilleen, varhain vanhenneena ruumis huojui.
— "Älä pelkää, poiss' on mieheni, viipyy yön, ma kätken sun ja hoidan, ruokin." — "Miehes? Pertti renki! Kyllä arvaan, anteeks anna… nälkä käski… tahdoin nähdä sun ja lapsen ennenkuin ma kuolen."
— "Iikka, Iikka, älä haasta niin, väkivalloin annoin kurjan suostumuksen ehdoll', että Pertti sinut säästäis, oi, et tiedä, kuinka mun on raskas olla, helvetti on tämä pakkoliitto."
— "Iine raukka, olet kärsinyt, sielustasi huutaa yö ja mykkä tuska, paljon rikkonut oon sua vastaan, syöksyin maailmoiden hurjaan temmellykseen, sua unhoittaa en koskaan voinut.
Mustakuolo on mun säästänyt, kultaa kaivoksista sain ja kulta vietiin, aina kovaonni mua seuras, pohjan tähti viittoi mulle erämaissa: tuolla synnyit, onnes on ja hautas."