ONNI. Kuka ihminen voi määritellä tunteitaan! Kuules, kuinka hän soittaa! Ihan kuin sinä iltana, muistatkos. Minä kävin vielä silloin musiikkiopistoa, olin lomalla. Äiti oli mennyt iltakirkkoon, me istuimme kolmisin sinisessä huoneessa. Ireene istui pianon ääressä selin meihin ja uunissa paloi iloinen valkea, se valaisi pianon oikeata kylkeä, mattoja ja nuottihyllyjä ja vallattomasti muodosti se kummallisia varjoja kattoon.
KAARLO. Ja sinä ja minä istuimme sohvassa puolihämärässä.
ONNI. Katossa heilui kolme suurta varjoa, jotka kumartuivat toistensa yli ikäänkuin olisivat tahtoneet syleillä toisiaan. Elämän varjot! Se tuntuu nyt niin hullunkuriselta!
KAARLO. Kuinka ihanasti Ireene silloin soitti.
ONNI. Niin. Ja me istuimme ihan lähekkäin, mutta koskaan emme olleet niin kaukana toisistamme kuin silloin.
KAARLO. Ireene ihan lumosi.
ONNI. Säveleet värjyivät hänestä meihin, ne kuiskasivat, tanssivat, ajoivat toisiansa takaa niinkuin iloiset lapset meren santaisella rannalla.
KAARLO. Älä loihdi esille vanhoja mielikuvia, jo riittää!
ONNI. Mutta sävelien mukana meidän tunteemme värisivät, kuumat intohimot Ireenestä minuun ja sinuun ja meistä häneen, ilma oli täynnä syleilevää väristystä.
KAARLO. Ja kun hän lopetti…