ONNI. Eikö rakkautemme anna sinulle kylliksi sisällystä.
IREENE. Silloin kun sinä kosit, en minä tiennyt rakkaudesta muuta kuin romaaneista. Nyt minä aavistan sen.
ONNI. Aavistat? Sinä… Rakastatko sinä minua?
IREENE. Rakastanhan minä, kaikki me sinua rakastamme, oh, sinun sanasi pistävät niin usein. Miksi kiusaat minua mustasukkaisuudellasi, silloin haihtuu entinen kuvasi ajatuksistani, minä en sinua silloin tunne, olet vieras minulle. Ei, ei! Sinä olet sairas, sinä et tiedä, kuinka sinä silloin revit ja raastat.
ONNI. Sellaista on rakkaus. Kuule, minä en tahdo, että sinä käyt sairaiden luona.
IREENE. Onni, miksi sinä sen kiellät?
ONNI. Siksi, että minä tahdon yksin pitää sinut luonani, yksin sinut omistaa.
IREENE. Sinä olet nyt itsekäs. Sinä unohdat sadat sairaat, jotka kanssasi potevat.
ONNI. (Itseivallisesti). Niin, minä olen sairas, jumalan kiitos. Minä olen tähän huoneeseen kytketty, minä en saa hengittää jumalan puhdasta ilmaa, ja nuori elämä kulkee minun ohitseni minua katsomatta. Minun rakkauteni ei ole hedelmöittävä. Kurja tomukuori, johonka sydän on kahlittu! Mutta minä tahdon ulos, ulos!
IREENE. Onni kulta, minä lupaan, että minä olen luonasi niin usein kuin voin.