ÄITI. Niin, ehkä on parasta, että sinä jonkun ajan olet erilläsi
Onnista, aika parantaa kaikki haavat.
ONNI. Ireene, sinä lähdet?
IREENE. Minun täytyy.
ONNI. (Hellästi.) Sinä et saa vielä lähteä.
IREENE. Vähäksi aikaa. Se on parasta meille molemmille, sinun terveydellesi.
ONNI. Mitä sanoo Kaarlo?
KAARLO. Kyllä minä siihen kehoittaisin.
ONNI. Tällainen jälkisoittoko nyt tuli iloisen karnevaalin jälkeen!
Mutta palaathan sinä takaisin, palaathan, minä en voi elää ilman sinua.
Tulethan sinä jo viikon, päivän päästä!
IREENE. Oh, voinko minä jättää sinut niin, ettet sinä tunne minun sydäntäni. Ei, ei, minun täytyy lähteä sinun tähtesi, vaikka se on kovin raskasta. Onni rakas, ethän kanna vihaa sydämmessäsi, annathan minulle anteeksi mitä olen sinulle tuskaa tuottanut ja mitä minä sinulle — olen tuottaava. Oletko sinä tyyni, oletko sinä silloin ihan tyyni, kun minä palaan? Kun minä palaan, ovat jo ehkä nuo vihreät "elämänlangat" katon alla yhtyneet kukkivaksi kiehkuraksi.
ONNI. Minä olen tyyni, ihan tyyni. "Elämänlangat"? Sinun täytyy äiti niitä hyvin kastella. Kiedo nyt käsivartesi minun ympärilleni, nehän ovat minun elämänlankojani.