ONNI. Nyt minä ymmärrän Ireenen, oi, minä loukkasin epäluulollani hänen hellimpiä, naisellisia tunteitansa. Minä olin raakalainen. Myöskin sinua olen minä loukannut. Minä en sitä enää koskaan tee, nyt kun minä tiedän…
KAARLO. Mitä? Mitä tiedät?
ONNI. Kun minä tiedän, että hän ei rakasta ketään muuta kuin minua.
KAARLO. Kuulitko sinä…?
ONNI. Sinä kysyt?
KAARLO. Niin, minä kysyn.
ONNI. Koska sinä itse kysyt, Kaarlo, niin, minä sanon, että minä kuulin.
KAARLO. Sinä kuulit, mitä Ireene sanoi minulle?
ONNI. Sattumalla minä sen kuulin, seisoin äitini kanssa ovella. Ethän ole vihainen?
KAARLO. Sinulla on syytä olla minulle vihainen. Minä olin erehtynyt tunteitteni suhteen, raskaana taakkana ne painoivat. Ymmärrä minua oikein. Minä en tahtonut häntä sinulta petollisesti riistää. Minä en vaatinut häneltä mitään vastalahjaa, minä en varastanut sinulta mitään. Minä olin tehnyt jo kohtaloni kanssa liiton. Minä tiesin millainen se oli oleva. Mutta minä en voinut olla tunnustamatta nyt. Mutta siitä sinä voit päättää, etten minä ennen ole hänelle rakkaudestani puhunut. Sisällisestä pakosta minä sen nyt tein. Ja minä pyysin häneltä ainoastaan yhtä viimeistä hellyyden osoitusta. Ymmärrätkö sinä minut, Onni?