KAARLO. Kuinka sinä tänään jaksat? Annas, koitan suontasi. Hyviä toiveita.
ONNI. Kuinka te näytätte terveiltä, terveiltä kuin Italian iloiset lapset, oikein minä kadehdin. Ja Ireene? Kuin alppiruusu, jota ei lumikaan jäähdytä.
IREENE. Ajatelkaas kuinka hullunkurista! Me ajoimme läpi huurteisen metsän, kaksikymmentä kulkusta, valkoiset kuuset, suhaus, aamukuutamon kumotus ja koko metsä nauroi!
ONNI. Ei metsä naura. Te nauroitte. Metsissa asuu aina suru.
KAARLO. Reenpohja meni puhki, ja me kaaduimme hankeen.
IREENE. Toiset olivat jo kaukana. Jäällä hämärässä eksyimme, ajoimme väärään suuntaan yhä kauvemmaksi.
ONNI. Väärään suuntaan? Minä seisoin reen kannaksilla, ettekö sitä huomanneet? Minä kaadoin reen, minä tai kohtalo.
KAARLO. Hauskaa, että Onni laskee leikkiä, sehän on paranemisen merkki.
ÄITI. Onni näki yöllä sellaista unta. Ei, nyt minä menen toimilleni.
(Kirkonkello soi.)
ONNI. Äiti kulta, etkö sinä menekkään kirkkoon, kello jo kerran helähti, hiutui kirkkaaseen ilmaan, yksi ainoa ääni, nyt se liitää avaruuteen, nousee, nousee ikuisesti ylöspäin eikä se koskaan katkea.