IREENE. Miksi sinä, Onni, aina ikäänkuin häväiset itseäsi, tekeydyt huonommaksi kuin mitä olet, ikäänkuin sinä nauttisit siitä.
ONNI. Nyt sinä ymmärsit minua.
IREENE. Minä tahdon sinua ymmärtää, loisinaan en sinua ollenkaan käsitä, ikäänkuin luistaisit minun luotani, enkä minä silloin tiedä, miten ja mistä sinun taas löydän.
ONNI. Armas Ireene, tule tänne, suutele minua otsalle, kas noin! Minä katselen sinun kasvoistasi kuin kirjasta, suuresta salaperäisestä kirjasta, jossa hienon hienot juovat silmien, suun ympärillä, otsalla, hymykuopissa ovat ruusunpunaisia kirjaimia, ajatusviivoja. Minä olen tarkastanut teidän molempien kasvoja, minä käyn niin äärettömän herkäksi, tarkkanäköiseksi, minä kuulen kummallisia sävelmuodostuksia teidän äänissänne, teidän terveissä, nuorissa äänissänne.
KAARLO. Nyt sinä puhut kuin taiteilija.
ONNI. Lyökää kätenne yhteen ja asettakaa ne tuohon. Niin, sydämmeni paikalle. Minä muistan, että sillä paikalla oli minulla sydän. Miksi kätenne vapisevat?
KAARLO. Onni, minä pyydän, ole tyyni. Mielenliikutus ei tee sinulle hyvää, se voi…
ONNI. Mitä? Sano suoraan!
KAARLO. Olen nähnyt tapauksia, jolloin mielenliikutus on saanut aikaan verensyöksyn.
ONNI. Ja kuoleman? Niinkö!